Farmakon - Robin
Jos jokin yksittäinen omalle kohdalleni viimeisen puolen vuoden aikana osunut kotimainen bändi on saanut itseni hykertelemään yhtä aikaa hämmennyksestä ja jopa innostuksesta, nousee Farmakonin nimi ensimmäisenä mieleen. Tamperelainen nelihenkinen Farmakon on perustettu jo vuonna 2001 ja ensimmäinen kokopitkä albumikin näki päivän valon jo paria vuotta myöhemmin vuonna 2003, mutta itse onnistuin jostain syystä välttämään bändin aina viime syksyyn saakka. Tuolloin tuttavani tarjosi Farmakonin A Warm Glimpse albumia kuunteluun ja kehtasi vieläpä verrata bändiä omaan ehdottomaan suosikkiyhtyeeseeni Opethiin, mikä herätti tietenkin kiinnostusta, mutta samalla myös suurta epäilyä, sillä lähestulkoon kaikki tuohon naapurimaamme progressiivisen death-metallin kuninkaaseen verratut yhtyeet ovat olleet tyylillisesti ja varsinkin laadullisesti kaukana vertauskuvastaan. A Warm Glimpse sai kuitenkin melkeinpä tippumaan tuolilta. Farmakon ei ehkä onnistunut täydellisesti debyytillään ja muutamat tyylin jäykät keskeneräisyydet vaivasivat joitakin yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena albumi oli vähintäänkin hämmentävää hurmoksellista sekoitusta progressiivisesta metallista, death-metallista, jazzista ja monista muista äärimmäisyyksistä, minkä takia olikin onni, ettei jatkoa tarvinnut odottaa kauaa.
Neljä vuotta Farmakonin ensimmäisen albumin jälkeen päivänvalon näki nimittäin toinen kokopitkä nimeltään Robin. Jos neljä vuotta on tuntunut jollekin itseäni aiemmin Farmakoniin tutustuneelle pitkältä ajalta, täyttää albumi varmasti tällaisetkin odotukset. Farmakon on nimittäin vienyt tyyliään jälleen uskaliaammille ja kypsemmille seuduille, minkä voi huomata helposti kahdesta yksinkertaisesta asiasta. Ensinnäkin Farmakon on astunut monin paikoin jälleen uskaliaammille linjoille, minkä saattaa huomata entistä ankarammista sävyjen vaihteluista, uskaliaammista kokeiluista aina hämmentävimpiä yksityiskohtia ja jopa pasuunasooloja myöten, sekä kaikkein metallisimman annin kypsentymisestä kaikessa monimutkaisuudessaan. Toisekseen on pakko myöntää, että yhdistettiinpä Farmakon joskus Opethiin, Faith No Moreen, Ephel Duathiin tai mihin tahansa muihin bändeihin maailmalla, on Farmakon ottanut myös esikuviinsa juuri sopivasti eroa, jolloin Robinin tapauksessa voidaan puhua entistä enemmän Farmakonin omasta omimmasta tyylistä, jossa kuuluvat vaikutteet nimenomaan hyvällä tavalla. Farmakon sekoittaa monissa kappaleissaan uskaliaasti teknisintä metallista jyräystään letkeimpiin jazzahtaviin osiin ja vaikka näiden ääripäiden yhteensovittamisessa olisi edelleen parantamisen varaa, ovat monet asiat mainiolla mallilla. Tämän voi huomata tyylitajuisesta jäljestä bändin ulosannissa, mikä tiivistyy hyvin varsinkin kuninkaallisiin murinoihin ja yleisesti koko soitantaan, jotka korvaavat lähes täysin esimerkiksi tasoltaan vaihtelevammat puhtaat vokalisoinnit ja ontot rumpusoundit, joiden vastapainoksi kitarat jyräävät onneksi vahvasti.
Farmakon on valinnut tien, joka ei ole todellakaan helppo, vaan vaatii oikeastaan albumilta todella paljon. Vaikka myös Robin sisältää Farmakonin ensimmäisen albumin tavoin joitakin selviä naarmuja esimerkiksi mainittujen yksittäisten sovitusratkaisujen ja rumpusoundien tapaan, on kokonaisuus kuitenkin jälleen sitä luokkaa, etteivät tällaiset seikat pääse häiritsemään juuri lainkaan. Useat kappaleet eivät saavuta ihan mammuttimaisimpia mittoja, minkä sijaan ankarimmat ja kevyimmät osiot sidotaan yhteen hieman tiiviimmin kuin olisi ehkä mahdollista ja tässä vaiheessa Farmakonin uraa tämä on melkoisen hyvä ratkaisu. Albumilta ei nimittäin jää selkeästi muun materiaalin jälkeen kuin levyn päättävä tyhjän oloinen instrumentaali, minkä ohella albumin yhdeksän muuta kappaletta nousevat parhaimmillaan hämmästyttävän korkeatasoisiin mittoihin ja tasaisimmillaankin edetään kaikin puolin hyvin toimivassa maastossa, joka jaksaa silti hämmentää. Jos albumin oudoimmaksi puoleksi jää vielä aavistuksen verran terävyyttä ja ehtaa voimaa kaipaavat soundit, eikä tämä puoli häiritse juurikaan, nousee Farmakonin toisella albumilla sekä bändin suurimmaksi vahvuudeksi että ehkä vielä pieneksi kompastukseksikin sen luonnollisuus ja tietynlainen tajunnanvirta. Mitä enemmän yksittäisiin kappaleisiin sukeltaa, sitä paremmin voi nimittäin huomata sekaantuneensa lähes improvisoinnilta vaikuttavaan sekametelisoppaan. Osa ratkaisuista tuntuu nimittäin jopa häkellyttävän komeilta, mutta toisaalta toisessa ääripäässä jotkin yksityiskohdat särähtävät hieman korvaan ja nämä molemmat ääripäät ovat asioita, jotka huomaa yksilöissä.
Robin sisältää siis kymmenen kappaletta, joista outro on albumin ainoa instrumentaali ja muuten albumilla edetään 4-8 minuutin pituisien teosten voimalla, vaikka Robin tuntuukin lopulta rakentuvan tajunnanvirran voimalla eteneväksi kokonaisuudeksi. Jos yhtyeen anti tuntuu parhaimmillaan lähes käsittämättömältä neroudelta, löytyy muutamista elementeistä myös hieman ailahtelua. Albumin avaava Time-Tables rynnii eteenpäin saumattomasti, alkaen rankasta riffistä, edeten räkäisistä vokalisoinneista brutaalimpaan antiin ja samalla instrumentaalisesti teknisempään mutkitteluun. Sen sijaan Coma September jatkaa linjaa pidemmälle, sisältäen jälleen rujoa mätkettä, mutta entistä keveämmän väliosan ja jopa vielä aloitusraitaa veikeämpää teknistä antia. Seuraavassa kaksikossa Sixty-Nine ja Faint Light kuullaan sekä joitakin Robinin raaimpia että seesteisimpiä puolia, jolloin tarttuvissa riffien yhdistyessä mureisiin vokalisointeihin, voi huomata monet Farmakonin äärimmäisimmistä vahvuuksista, kun taas jotkin puhtaat vokalisoinnit pistävät hieman korvaan muuten maittavissa keveissä osissa. Recondite vie koko albumin annin kenties kaikkein äärimmäisimmilleen, sillä varmasti kuka tahansa hämmentyy viimeistään pasuunasoolon kohdalla, monipuolisen kappaleen tarjoillessa paljon kaikenlaista. Sen sijaan Wingsissa tapahtuu tätä mainittua lievää hajaantumista ehkä eniten koko albumilla, vaikkei taso erityisen paljon laskekaan, mutta erot esimerkiksi A Temporary Deathin voimaan, Helplessin tunnelataukseen ja Monsterin mutkikkaaseen herkullisuuteen ovat selvät. Robin tuntuu lopulta erittäin suurelta kokemukselta.
Henkilökohtaisesti voin myöntää, että Farmakon on jo nyt kahdella ensimmäisellä albumillaan osunut monin tavoin sellaiseen kultasuoneen, jonka annilla bändi saa aikaan ainakin itselleni äärimmäisen mieluisaa musiikkia. Vaikka myös Robinilla on omia puutteitaan aina tuotannon ja itse musiikin pienissä yksityiskohdissa, teki jopa tätä arviota kirjoittaessa hieman pahaa olla antamatta yhtyeen tuotokselle täysiä pisteitä, mikä kertoo varmasti paljon musiikin tarjoamasta tunnelatauksesta. Farmakonin tekee erityiseksi kokoonpanoksi jo sen yleinen ulosanti, joka kumartaa toki moneen suuntaan, mutta sisältää samalla takuuvarmaa omintakeisuutta erittäin miellyttävästi. Samalla mukana on paljon käsittämättömän kovia oivalluksia, monenlaisien ääripäiden sekoituksia todella komeasti ja yleisesti jatkuvasti monella tasolla kiinnostavaa antia, mutta samalla edelleen joitakin sellaisia sovituksellisia tai toteutuksellisia hämäryyksiä, joista kaikkia ei voi laskea puhtaan luonnollisuuden varaan. Robin on kuitenkin kaikin puolin herkullinen, inhimillinen ja moniulotteinen kokonaisuus progressiivista metallia, jonka voi harvinaisen selvästi laskea kyseiseen genreen. Farmakon onnistuu ennen kaikkea herättämään todella mielenkiintoisia tuntemuksia, albumin kuulostaessa yhtä aikaa nerokkaalta sävellystyöltä, hävyttömältä improvisoinnilta ja silti jopa inhimillisesti yksityiskohdissa erehtyvältä levytykseltä, josta paistaa läpi ihailtava viattomuus ja rehellinen vaiston varassa eteneminen nykyajan laskelmoivan musiikkiteollisuuden keskellä. Arvostan.
4½/5
