Muistan hämärästi tuon pahamaineisen Arkadiassa vietetyn alkuillan.
Minähän en kadonnut mihinkään, vaan
Lasse hävisi jonnekin, tai siis, en tuossa kyseisessä olotilassa kyennyt havainnoimaan ympäristöäni tarpeeksi hyvin. Ilmeisesti olen lähtenyt vittuuntuneena ulos kyseisestä ravintolasta kohti linja-autoasemaa tarkoituksenani päästä yöbussilla kotiin, mutta kuinkas kävikään... en muista ollenkaan mihin suuntaan olen lähtenyt tai kuinka kauan olen pyörinyt siellä keskustassa. Yksi hämärä muistikuva on jostain Kaartikaupungin pusikossa römyämisestä, seuraava pätkä jossain Hakaniemessä kalliolla nyhjäämisestä. Näihin aikoihin vaatteet ynnä muu mukanani ollut maallinen omaisuus oli vielä tallessa.
Seuraava muistikuva on, kun herään Hakaniemien ja Kruunuhaan väliseltä alueelta (Etelärannan varrella) joltain penkiltä ilman takkia, kenkiä ja sukkia.
(ei muuten ollut talvi, vaan alkusyksy, eli oli viileää mutta ei kylmä)
No, tilannettani (ja tilaani) noin 10 sekuntia ihmeteltyäni päätin lompsia Rautatieaseman poliisiasemalle ilmoittamaan, että työkännykkä on pöllitty (huom. mukulakivikadut ovat yllättävän pehmeitä kävellä avojaloin). Asema aukesi seitsemältä, joten jouduin odottelemaan puolisen tuntia. Sisään päästyäni poliisisetä huudahtaa: "no mitäs ihmettä sulle on käynyt?" Yritin selittää, että joku on pöllinyt kengät ja takin (jonka taskussa siis myös työkännykkä), mutta vaikeaa oli, kun en edes ollut varma missä ja milloin. Sain soitettua Radiolinjalle, jotka ystävällisesti sulkivat puhelinliittymän, ja poliisi antoi metrolipun, jotta pääsen kotiin. Kysäisin, olisiko jotain jalkojen suojaksi, kun jostain syystä jalkapohjiin oli ilmestynyt haavaumia, jotka juuri ja juuri erottuivat puolen sentin paksuisen lika- ja pölykerroksen alta. Hetken kuluttua ystävällinen ja varsin välkky poliisisetä pyyhältää takahuoneesta ja ojentaa minulle kumihanskat! No eihän ne mene jalkaan sellaisenaan, joten otetaan sakset avuksi ja leikataan sormiosa pois, ja johan sen saa pujotettua jalkaan näppärästi!
Siitä sitten raahustin kotiin surkeana ja vieläkin hirveässä jurrissa. Lähtiessäni poliisisetä ystävällisesti vielä neuvoi olemaan hieman varovaisempi sen kuperkeikkalimonadin kanssa.
Tämän muistelon aikana olen saattanut itseni suunnattomaan itsehäpeään ja luvannut kolme kertaa, etten vittu ikinä enää juo niin paljoa.
P.S. ne rillit mä olin varmaan itse hävittänyt joko jo siellä pusikossa möyriessäni tai sitten siellä kallioilla nyhjätessäni.